Kun uutuuspeli, joka sijoittuu 90-luvun Jyväskylään ja jossa hahmo voi sekä ryypätä että tapella, nousi viikonloppuna kansainvälisten pelimedioiden puheenaiheeksi, ensimmäinen kysymys ulkomaisilta toimittajilta ei koskenut pelimekaniikkaa vaan aitoutta: näyttikö suomalainen maaseutu 90-luvulla oikeasti tältä? Vastausta ei tarvinnut etsiä kauaa, koska sellaisen tuottamiseen on ehtinyt syntyä oma toimiala.
Reijo Kortesalmi perusti konsulttiyrityksensä Aitouspalvelu Kortesalmen viime keväänä huomattuaan pelistudioiden etsivän netin keskustelupalstoilta "jotakuta, joka tietää miltä baari haisi vuonna 1994". Yritys myöntää tällä hetkellä kolmiportaisen sertifikaatin – pronssi, hopea, "täysin juntti" – jonka pohjana on 214 kohdan tarkistuslista. Listalla arvioidaan muun muassa tuoppien kaadon äänimaailmaa, taustalla pelattavan korttipelin nimeä ja sitä, onko hahmon huutama solvaus murteellisesti oikea vai "yleiskielistetty ja siksi haalea".
"En arvioi, onko peli hyvä. Arvioin, onko se rehellinen", Kortesalmi sanoo. "Moni studio yrittää oikaista laittamalla hahmon juomaan siideriä, koska se sopii isommille markkinoille paremmin. Se on juuri se hetki, jolloin sertifikaatti jää saamatta."
Kilpaileva sertifikaatti syntyi kolmessa viikossa
Kortesalmen menestys kiiri toimialalle nopeasti: kolmen viikon kuluttua ensimmäisestä sertifikaatista markkinoille tuli kilpaileva Junttimittari-palvelu, jonka takana on entinen ravintola-alan yrittäjä Paula Hirvaskoski. Hirvaskosken palvelu eroaa Kortesalmen mallista siinä, että arviointi tehdään paikan päällä pelistudiolla eikä etänä, ja hinta on sidottu peliin ennustettuun myyntimäärään.
Yritykset ovat jo ehtineet olla julkisesti eri mieltä yhdestä yksityiskohdasta: kumman merkkinen halpa viina kuuluu 90-luvun aitoon baaritiskiin. Kortesalmi pitää kiinni yhdestä vaihtoehdosta, Hirvaskoski toisesta, ja erimielisyys on tähän mennessä johtanut siihen, että sama peli on saanut Kortesalmelta hopean ja Hirvaskoskelta pronssin samasta baarikohtauksesta.
Kolmas, vasta perustettu palvelu ilmoitti tällä viikolla arvioivansa jatkossa myös pelien äänimaisemaa erikseen visuaalisesta aitoudesta, koska "moottorisahan ääni ja tuopin kilinä eivät aina korreloi", kuten yrityksen tiedotteessa todetaan.
Vientirahoitus seuraa perässä
Alan nopea kasvu ei ole jäänyt huomaamatta myöskään rahoittajilta. Keski-Suomen kulttuuriviennin tukisäätiö ilmoitti heinäkuussa, että jatkossa peliavustushakemuksen liitteeksi suositellaan – ei vielä vaadita – jompaakumpaa sertifikaattia, koska "aitous on osoittautunut mitattavaksi kilpailueduksi kansainvälisillä markkinoilla". Säätiön asiamies Tuula Reinikka sanoo, ettei säätiö ota kantaa siihen, kumpi sertifikaateista on parempi, mutta myöntää tilanteen olevan hankala: "Toivoisimme tietenkin yhtä yhteistä mittaria. Mutta kuten ala itsekin sanoo, aitoutta ei voi standardoida liikaa, tai siitä tulee epäaitoa."
Reinikan mukaan säätiö on jo saanut kolme hakemusta, joissa sertifikaatti mainitaan liitteenä ennen itse peliä koskevaa kuvausta. Yhdessä hakemuksessa pelin sisältöä kuvattiin yhdellä lauseella, kun taas sertifiointiraportille oli varattu neljä sivua.
Yksi asia yhdistää molempia sertifiointiyrityksiä: kumpikaan ei ole koskaan hylännyt peliä kokonaan. Alimmankin arvosanan saanut peli saa aina edes pronssin, koska Kortesalmen mukaan "täysin junttiuden ulkopuolelle jääminen olisi oma, vielä harvinaisempi kategoriansa, eikä sille ole vielä omaa hinnastoa."
