Kello oli 19.47, kun Olympiastadionin ylle laskeutui hiljaisuus, jollaista Helsingissä ei ollut kuultu sitten viime kunnallisvaalien tulosillan. Valko-Venäjän maali oli juuri hylätty. Linjatuomari oli nostanut lippunsa. Katsomossa 31 000 ihmistä hengitti sisään, eikä kukaan uskaltanut hengittää ulos.

Paitsio, jonka mitattu marginaali oli kuusi senttiä, on jo nyt noussut suomalaisen urheiluhistorian kiintopisteeksi. Ottelun jälkeen Suomen jalkapalloliiton entinen tiedottaja Kaarina Nurmiranta kuvasi tapahtumaa "kansakunnan hengähdystaukona, jollaisia tulee kerran sukupolvessa".

Vertailukohtia etsimässä

Urheiluhistorioitsijat ovat kiireesti etsineet ennakkotapausta. Helsingin yliopiston vieraileva tutkija Esko Paasivuori ehdotti, että hetkeä voi verrata vain vuoden 1952 olympiasaunan lämpenemiseen, jota hänen mukaansa on pidetty "viimeisenä kertana, kun koko maa oli yhtä mieltä siitä, että jokin oli juuri tarpeeksi kuuma".

– Paitsio on suomalaiselle luonteelle täydellinen tapahtuma. Mitään ei tapahtunut, ja juuri se pelasti meidät, Paasivuori sanoi.

Hän muistutti, että Suomen jalkapallohistoriassa on ollut vain kaksi vastaavaa hetkeä. Ensimmäinen oli vuoden 1971 ottelu, jossa pallo pysähtyi oikeaan aikaan mutakuoppaan. Toinen on se, jota kukaan ei halua muistella.

Presidentin kanslian mukaan tasavallan johto seurasi hylkäystä "syvän hiljaisuuden vallitessa". Kanslia ei vahvistanut, oliko kukaan huoneessa liikkunut.

Katsomo reagoi

Kannattajat olivat valmistautuneet illan suureen näytökseen: katsomoon nostettiin kokoillan tifo, jossa huuhkajan kynnet tarttuivat jättimäiseen torakkaan. Paitsion jälkeen tifo koettiin poikkeuksellisen ajankohtaiseksi, ja moni kannattaja kertoi tunteneensa sen "melkein profeetallisena".

– Ajattelin, että nyt on kaikki menetetty. Sitten se lippu nousi. Halasin vierustoveria, jota en tuntenut. Hän ei halunnut sitä, mutta se oli silti tärkeää, kertoi kannattaja Tapani Hirvonen, 54.

Toinen katsoja, Leena Mäkelä, sanoi seuraavansa jalkapalloa yleensä vain silloin, kun jokin menee pieleen.

– Tänään ei mennyt, mikä oli minulle aivan uutta. En tiennyt, miten olla. Siivosin kotona keittiön kaapit.

Kuusi senttiä, kolme sukupolvea

Paitsion mittaamiseen käytettiin kolmea kameraa, kahta viivaa ja yhtä tuomaria, joka katsoi ruutua pidempään kuin kukaan Suomessa on katsonut mitään sitten ensimmäisen sähkölaskun. Videotuomarihuoneessa vallitsi tilannekuvan mukaan "asiallinen, joskin hikinen" tunnelma.

Tuomaristosta kerrotaan, että lopullinen päätös syntyi, kun viivan paksuutta säädettiin vielä puoli pikseliä. Suomen liiton edustaja kutsui tarkkuutta "kauniiksi ja täysin kohtuulliseksi".

Ottelun jälkeen kansalaiset ovat kääntyneet asiantuntijoiden puoleen kysymyksellä, kuinka kauan iloa saa ylläpitää ennen kuin se muuttuu epäilyttäväksi. Vastaus vaihtelee lähteestä riippuen kahdesta päivästä viikkoon.

Valmentajaa asia ei näyttänyt hetkauttavan.

– Hyvä, että lippu nousi. Muuten olisimme kohta puhuneet jostain muusta, hän sanoi ja lähti bussille.

Stadionin ulkopuolella eräs vanhempi mies seisoi vielä puolen tunnin kuluttua ottelun päättymisestä, katsoi kentän suuntaan ja sanoi hiljaa vaimolleen:

– Kuusi senttiä.

– Niin, vaimo vastasi. – Kuusi senttiä.

Sitten he lähtivät kotiin kävelemään, ääneti, kuten suomalaiset tekevät silloin, kun asiat ovat menneet hyvin.